Venäjä, Venäjä ja Venäjä

Suomalaisen koululaitoksen ja opinahjojen väitetään kyllä olevan maailman kärkeä, mutta millä mittarilla? Oppivathan lapset toki lukemaan ja laskemaan ja saavutetaan tietyissä tasokokeissakin hyvää menestystä. Koulujemme ruokailujärjestelmää ja tarjottavaa ravintoakin käydään Englannista saakka ihmettelemästä. 

Kaikesta tästä johtuen olemme alkaneet vaipua suorastaan vaarallisen omahyväiseen itsetyytyväisyyden tilaan, vaikka samaan aikaan kun näitä suuremmoisia saavutuksia mainostetaan, unohdetaan lähes täydellinen yleissivistyksen ja historian tunetmuksen rapautuminen. 

Jos tällä yksisilmäistävällä ja historian ymmärrystä rappaeuttavalla opiskelu- ja koultusmetodilla oltaisiin saatu aikaan edes jonkinlaista menestystä maailman mitoissa tehtävän tutkimuksen alalla, niin tilanne olisi jotenkin nieltävissä. Sen sijaan ollaan kasvatettu – vieläpä vanhempien sukupolvien suosiollisella avustuksella – historiaa vaarallisen vähän tunteva sukupolvi.

Tämän suoranaisen sivistyksen puuteen näkee, tuntee, kuulee ja aistii kaikkein selkeimmin suhteessamme tärkeimpään naapuriimme, Venäjään. Miten tähän on tultu? Ja ennen kaikkea: miten tästä mennään eteenpäin?

Vaikka ei ole tarpeen tässä yhteydessä kerrata historian tapahtumia, on pakko muistuttaa Suomen ja venäjän suhteiden olleen voittopuolisesti Suomea rikastuttavia. Autonomian aikana maamme vaurastui ja tapahtui kansallinen herääminen. Toisen maailmansodan jälkeen Suomen ja silloisen Neuvostoliiton välit olivat kyllä vaikeat, mutta lopulta viisaalla ja käytännöllisellä politiikalla hoidettuina taas kerran meille edulliset.

Mutta kävikö tässä niin, että Neuvostoliiton romahtaminen vapautti ilmoille myös kaikki ne katkeruuden voimat, jotka olivat salakaunaisesti pitäneet nyrkkiään housun taskussa ja olleet ”rohkeasti” hiljaa. Ilmiö muistuttaa sitä tilannetta, joka nähtiin toisen maailmansodan jälkeen Ranskassa. Missään muussa maassa ei saksalaista miehittäjää autettu ja mielistelty niin paljon kuin siellä, mutta sodan päätyttyä kaikki kertoivat olleensa mukana vastarintaliikkeessä.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen on ollut muodikasta kertoa, miten kauheaa oli toimia naapurin voimien päivinä. Ja kun tällaiselle asennoitumiselle ei ollut mitään pidäkkeitä, niin samalla unohdettiin se historiallinen tosiasia, että Neuvostoliitto vaikutti maidemme välisiin suhteisiin vain seitsemän vuosikymmenen ajan. Ja suurelta osin sinäkin aikana oikeaa ja tuloksellista yhteistyötä tehtiin kaupan ja tavaravaihdon alalla politiikan ollessa korulauseina maljapuheissa.

Mutta kun nyt nämä - Kekkosta siteeratakseni - ”saatanan tunarit”, ovat levittäneet historiallisessa ymmärtämättömyydessään sellaista oppia, että parhaat tuttavamme ovat kaukana lännessä, ovat Venäjä-suhteemme päässeet kirjaimellisesti rappiolle. Jonkinlaisena pelastuksena voidaan löytää niitä muutamia venäjän kieltä osaavia liikemaailman nuoria osaajia, jotka ovat lukeneen historiansa ja opetelleet kieltä.

Venäläisten kanssa toimitaan kuten venäläisten kanssa pitää toimia. Ei niin kuin  suomalaisten, ruotsalaisten taikka saksalaisten. Venäläisten!

Tämä osattiin aikana, jolloin naapurisuhteissamme ymmärrettiin se, että ystävyyttä pitää vaalia. Sen eteen on nähtävä vaivaa ja sitä on syvennettävä. Se onnistuu toki tulkinkin avulla. Tällä hetkellä ilmeisesti kaikkein korkeimmalla tasolla viranomaissuhteista toimivat tulliviranomaisemme.

Erheellisesti kuitenkin ymmärrämme jonkin puutullikiistan heijastavan suhteidemme huonoutta. Sen sijaan unohdamme, että itäinen tullirajamme pitää suhteellisen hyvin ja saamme olla sen suhteen varsin turvattuja. Mutta säilyvätkö nämä työllä ja vaivalla luodut suhteet aina?  Niiden eteen on tehtävä jatkuvaa työtä.

Olisiko viisautta, suorastaan kekkoslaista viisautta, hankkiutua kiinteämpään yhteyteen venäläisten paikallishallintojen kanssa ja rakentaa sellaisia suhteita, joilla voidaan siirtää osa jalostusta naapuriimme samalla kun ruvetaan itse osaamisen ja teknologian viejäksi? 

Saimaan kanavan uusi vuokrasopimus on sivuutettu mediassa melkoista ymmärtämättömyyttä osoittaen. Media ei ole oivaltanut, että rakentavalla yhteistyöllä meillä on käytettävissämme matka- ja kuljetusväylä Lappeenrannasta Mustallemerelle. Tämä on oma silkkitiemme, jota on viisasta alkaa hyödyntää. Mutta muistettiinko tällaista mahdollisuutta, kun ihmeteltiin, että sopiminen on niin vaikeaa? Eipä taidettu ymmärtää, että neuvostoaikojen virkamiehet ovat jo eläkkeellä ja suhteet on rakennettava uudestaan. Sillä aukeavat kanavien sulutkin.

Venäjä on ollut ja on edelleen meille taloudellisessa suhteessa mittaamattoman suuri voimavara ja kumppani. Parhaiten tätä kumppanuutta ovat toteuttaneet Euroopan unionin maista Saksa, maa, jonka olisi voinut kuvitella katkeroituneen yhteistyökyvyttömäksi toisen maailmansodan ja Euroopan kahtajaon seurauksena. Mutta ei. Saksa ja Venäjä rakentavat tänään ainoina Euroopan maina kahdenvälistä energiainfrastruktuuria.

Meillä Suomessa sen sijaan on kovasti alkanut liikehdintää NATO:n suuntaan. Sitä on markkinoitu milloin turvallisuuden ja milloin läntisyyden takuuorganisaationa. Kukaan ei enää kysy sitä vanhaa perustavaa laatua olevaa kysymystä: ”Mitä me siellä tekisimme ja mitä me sieltä saisimme?”

Vaikka onkin varmaan aikalailla lähellä totuutta, että Venäjä ei meitä NATO-jäsenyyden vuoksi alkaisi uhittelemaan, olisi kuitenkin todennäköistä, että asiamme hankaloituisivat. Kaikissa intressien välisissä ristiriidoissa olisimme naapuriimme nähden väärällä puolella. Se heijastuisi ennen muuta kauppaan ja liikkumiseen. Niissä tapahtuva takkuilu merkitsisi taloudellista tappiota merkittävimmän taloudellisen ulottuuvuutemme kanssa. 

Saksan ja Venäjän välillä tämä asetelma ei toteudu, sillä maat eivät olekaan rajanaapureita. Suomi on se EU-maa, jolla on pisin yhteinen raja Venäjän kanssa. Entä jos Venäjä ykskantaan totaisi, että NATO-maana saisimme itse vastata esimerkiksi siitä, että pakolaiset eivät valu itärajamme yli? Yleensä tilanne paljastusi vasta siinä vaiheessa, kun hallitsematon pakolaispurkaus on jo maassa. Nyt se tulpataan Moskovaan.

Suomi on aina selvinnyt Venäjä-kysymyksistään olemalla päättäväisesti oman ja itsenäisen linjansa takana. Venäjä kunnioittaa sitä, joka kunnioittaa itseään. Venäjä luottaa siihen, joka luottaa itseensä. Venäjä toimii parhaiten sen kanssa, joka vaivautuu Venäjään tutustumaan.

Suomi ja Venäjä ovat ystävinä onnistuneet rikastuttamaan toisiaan niin henkisesti kuin taloudellisesti. Riidat ja erimielisyydet ovat pääasiassa johtuneet kolmansista osapuolista. Niitä me emme ystävyyden väliin tarvitse.

Hitunen urhokasta itseluottamusta ja uskoa omaan itseen me kyllä tarvitsemme.

Jukka Salmi, Suomen Keskusta