Suomi jakaantuu taas sääty-yhteiskunnaksi
Suomea on viime vuosina johdettu takaisin sääty-yhteiskunnaksi. On
uskoteltu, että vapaat markkinat ja kaiken kaupan pitäminen tuo jatkuvasti
lisää vaurautta, joka sitten muka varisee myös köyhien pöytään.
Tavallisella maalaisjärjellä on voinut käsittää leipäjonojen,
nuorisotyöttömyyden ja heitteillä olevien mielenterveyspotilaiden
heijastavan jotakin aivan muuta. Vaikka moni on vaurastunut ja monella
menee hyvin, on yhä suurempi joukko jäänyt yhä kurjempaan asemaan. Ja jos
ei tätä usko muuten, niin THL (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos) tutki
asiaa ja totesi saman asian.
Nykyisessä menossa myös ne, joilla elämä on raiteillaan, saavat pelätä
epävarmaa tulevaisuutta. Entä jos sairastuu, menettää työpaikkansa,
puoliso kuolee tai lainat kaatuvat päälle?
Kysymys on nyt siitä, voimmeko me luottaa yhteiskuntaamme?
Kokoomuslainen verojen alennuspolitiikka on ollut käytännössä samaa kuin
jos yksityinen ihminen lopettaisi ansaitsemisen ja alkaisi elää
velkarahalla. Oman aikansa se tuntuu mukavalta, mutta jossakin vaiheessa
rahat loppuvat. Nyt on esitetty ratkaisuksi omaisuuden myymistä. Mitäs
sitten tehdään, kun on omaisuus myyty ja velkaa velan päälle?
Verotuksen on oltava oikeudenmukaista ja jokaisen – myös rikkaampien ja
suurituloisten – on kannettava kortensa kekoon.
Oy Suomi Ab on yhteinen kotimme - ja miksi ei – myös yhteinen
sijoituksemme. Sitä kansallisaarretta ei saa päästää yhden poliittisen
suuntauksen talouskokeilussa rappiolle!
Jos jokainen kantaa osuutensa verotuksessa, niin kaikilla on myös motiivi
työskennellä ja yrittää.
Valtion rooli ja talousliberalismin loppu
Neuvostoliittoa pidettiin joissakin piireissä aikanaan työläisen
paratiisina ja tavoittelemisen arvoisena järjestelmänä. Kun se valtiomuoto
romahti, paljastui koko punaisen diktatuurin onttous. Kommunismi lepäsi
pääasiassa uskon ja vahvan propagandan varassa.
Vaikka USA:n talouskupla romahti ja vaikka maa on korviaan myöten velassa
Kiinalle, löytyy vieläkin änkyräkansaa, joka uskoo yltiövapaaseen talouden
liberalisointiin. Valtion kontrollia haukutaan ”suunnitelmataloudeksi”,
josta tulee päästä eroon.
Sopii kysyä, että mille perustalle tällainen uskomus perustuu?
Suomessa on luotu vuosikymmenien ajan ahkeralla työllä, tasa-arvoisella
verotuksella ja vahvalla julkisella sektorilla hyvä sosiaalihuolto,
sairaanhoito, lasten- ja vanhusten hoito, jota viimeisten vajaan kymmenen
vuoden ajan ollaan rapautettu. Jos talouden liberalisointi ja
peruspalveluiden ulkoistaminen tuottavat niin tavattoman paljon hyvää,
niin miksi vanhukset ovat heitteillä, lapset ja nuoret voivat pahoin,
luokkakoot ovat ylisuuria, potilasjonot kasvavat ja leipäjonot pitenevät?
Suomalaisessa julkisessa sektorissa on varmasti korjattavaa, mutta on
hölmöläisen hommaa purkaa koko talo, jos ovi narisee.
Suomalainen hyvinvointivaltio on yhteistä kansallisomaisuutta, johon
meidän työpanoksemme ja verorahamme on sidottu vuosikymmenien ajan. Emme
kai ole niin hassuja, että antaisimme sen pois taloususkovaisten
sijoituskohteeksi?
Suomea seivästetään tasaveroon
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu siihen, että kaikki maksavat
osuutensa ja ne, joilla on enemmän varallisuutta, maksavat enemmän. Se on
progressiivista verotusta, jolla Suomea pidettiin vuosikymmeniä hyvänä,
vakaana ja turvallisena maana.
Voi olla, että silloin täällä ei ollut niin helppoa luoda suuria
rikkauksia, mutta täällä oli hankalampi köyhtyä ja joutua kurjuuteen.
Yhteiskunta oli turvallinen ja jokainen saattoi suunnitella
huomispäiväänsä ilman pelkoa.
Nyt porvaririntama on talouspapistonsa johdolla kuuluttanut, että veroja
on jatkuvasti alennettava ja verotuksen pääpaino on siirrettävä
kuluttamisen puolelle. Julkisten palveluiden osalta on valtio pessyt
käsiään sälyttämällä palveluvelvoitteet kunnille, joilla on käytössää vain
kaikille saman suuruinen veroäyri, siis tasavero.
Kuluttamiseen upotettu verotaakka taas koskee pienituloiseen, köyhään,
työttömään ja sairaaseen ihmiseen paljon enemmän kuin varakkaaseen ja
suurituloiseen. Lisäksi kuntien välinen hyvinvointikuilu kasvaa ja
palveluiden tarjonta muuttuu epätasa-arvoiseksi.
Porvaririntaman talo8uspapisto kysyy, että miksi vauraamman pitää maksaa
enemmän? Karkaavatko pääomat pois maasta, jos niitä verotetaan?
Verotuksen tasa-arvoisuudesta hyötyvät oikeastaan eniten suurituloiset.
Tasa-arvoisessa hyvinvointi-Suomessa yhteiskuntarauha säilyy, rikollisuus
vähenee, työvoima on terveempää, koulutus tuottaa enemmän osaajia ja
yrittäjyyttä. Samalla veroa maksavien kansalaisten määrä kasvaa ja
verotaakka helpottaa kaikilta – oikeudenmukaista tietä.
Jos joku ei tätä usko, niin nämäkin asiat voidaan todistaa THL:n,
oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen ja vaikkapa maailman eri
taloustieteilijöiden tutkimusten tuloksista.
Sopii muuten tasaveroa haikalevien hyvätuloisten ja vauraiden pohtia
sitäkin, että minkälaista säästöä syntyy sellaisessa yhteiskunnassa, jossa
yhä suuremmat summat uppoavat yksityiseen vartiointiin, kalliisiin
ulkoistettuihin palveluihin ja jatkuvasti kasvaviin vakuutusmaksuihin.
Metropolitiikkaa gangsterien tapaan
Talouspapiston mantra kuuluu, että ”Helsinki on Suomen talouden veturi”.
Kieltämättä Helsingin kaupunki on Suomen suurin yksittäinen työnantaja,
mutta Helsinki-huuma ja –humu saa joskus unohtamaan, että
pääkaupunkiseudulla asuu suomalaisia muuallakin kuin Helsingissä. Se on
muuten helsinkiläistenkin onni, sillä jo nyt maan ja asuntojen hinnat ovat
sellaisia, että niihin eivät yllä muut kuin perinnön saajat,
pokeriammattilaiset ja venäläiset oligarkit.
Varmasti Suomi tarvitsee Helsinkiä, mutta myös Helsinki tarvitsee
ympäryskuntia, muutoin se tukehtuu. Toisaalta monet nimenomaan haluavat
asua väljemmin. Ihmisillä on oikeus valita asuinsijansa omassa
isänmaassaan. On väärin, jos ”pääkaupunkigangsterit” väkisin
pakkoliittävät muiden kuntien ja kaupunkien alueita itselleen ja samalla
kieltävät elinkeinorakenteen kehittymisen kehyskunnissa.
Parikymmentä vuotta sitten ammuttu Romanian diktaattori Nikolae Ceausescu
päätti hallinnoidessaan, että edistyksen nimissä kaikkien romanialaisten
pitää asua kaupungeissa ja kerrostaloissa. Vaikka itäblokki on kaatunut,
löytyy nähtävästi edelleen tämän ”edistyksellisen” suuntauksen kannattajia
edelleen Suomenmaastakin.
Uudenmaan aluetta on kehitettävä tasa-arvoisesti. Elinkeijojen, kaupan,
liikenteen ja palveluiden on saatava kehittyä siellä, missä ihmiset niitä
tarvitsevat, ei siellä, minne kaupunkigangsterit esikuntineen haluavat
ihmisiä siirtää.
Koko Suomen rikkaus on ollut kautta historiamme juuri se, että maa on
ollut kauttaaltaan asuttu. Vaikka asutus on harvaa, on se taannut
omaleimaisen ja rikkaan elämisen ja yrittämisen kirjon. Maailman ja
talouselämän myllerryksissä teemme itsellemme korvaamattoman vahingon, jos
työnnämme suurimman osan kansakunnastamme muutamaan kasvukeskukseen ja
jätämme kasnallisomaisuutemme pusikoitumaan ja autioitumaan korpimaaksi.
Taas pitää myös kysyä sitä, että miten kansakuntamme muka hyötyy siitä,
että tiiviisti pakkaantuneilla ruuhka-alueilla asuntojen hinnat nousevat
vielä entisestään. Jo nyt aivan liian suuri osa kansallisvarallisuuttamme
on kiinni yksinkertaisessa perustarpeessamme, kodissa. Jos yksinomaan
Uusimaa olisi tasaisesti asuttu, olisi kansalaisilla huomattavasti
suurempia varallisuuksia yritys- ja sijoitustoimintaan käytettäväksi – ja
kansakunnan varallisuutta kasvattamaan.
Suomi elää yritteliäisyydestä
Kokoomuslainen talouspolitiikka on puhunut yrittäjyyden puolesta, mutta
todellisuudessa ajanut suurteollisuuden etuja nimenomaan yrittäjien
kustannuksella.
Suomen kansantalous lepää pienen ja keskisuuren yritystoiminnan varassa.
Nimenomaan tämä laaja yritteliäisyys on pitänyt – ja pitää – Suomen
pystyssä. Lisäksi juuri tämä sektori työllistä huomattavimman osan
suomalaisia. Siitäkään huolimatta toisella suurella puolueella,
Sosiaalidemokraateilla, ei ole olemassa edes selkeää ja yhtenäistä
yrittäjäpoliittista ohjelmaa. Toverit kun ovat jumittuneet sille
aikakaudelle, kun hyvin syöneet ja simansa nauttineet duunarit marssivat
iloisesti työn muistojuhlassa vappuna.
Ainoa tapa huolehtia siitä, että työllisyys pysyy edes kohtuullisena ja
että veropohja ei sorru, on huolehtia ensisijaisesti yrittäjyyden ja
yritysten toimintaedellytysten säilymisestä. Työllisyyttä ei
valtakunnallisesti muutaman viraston kosmeettisilla hajasijoituksilla
pelasteta.
Jos jotakin on hajasijoitettava, on se peruspalveluiden hajasijoittamista.
Oikeastaan peruspalvelut on jälleenrakennettava 1990-luvun ja 2000-luvun
lopun talouden talvi- ja jatkosotien jälkeen.
Postin, poliisin, valtion ja pankkien palvelut on vietävä takaisin
kehyskuntiin, ja muuallekin maata. Samoin on vietävä liikenneyhteydet
näille alueille aloittaen perinteisillä postilinjoilla. Näin syntyy
luontevasti aitoja työpaikkoja, joiden myötä myöskin muunlainen yrittäjyys
ja elinkeinon harjoittaminen on näillä niin sanotuilla reuna-alueilla
mahdollista. Samalla kunnalliset verokertymät kasvavat ja kunnalliset
palvelut voidaan turvata. Samalla näillä alueilla olevan asunto- ja
kiinteistökannan arvo kohoaa kohtuullisesti, mikä nostaa varallisuuden
määrää ja kasvattaa kuntien perimän kiinteistöveron tuottoa.
Venäjä, Venäjä ja Venäjä
Suomalaisen koululaitoksen ja opinahjojen väitetään kyllä olevan maailman
kärkeä, mutta millä mittarilla? Oppivathan lapset toki lukemaan ja
laskemaan ja saavutetaan tietyissä tasokokeissakin hyvää menestystä.
Koulujemme ruokailujärjestelmää ja tarjottavaa ravintoakin käydään
Englannista saakka ihmettelemästä.
Kaikesta tästä johtuen olemme alkaneet vaipua suorastaan vaarallisen
omahyväiseen itsetyytyväisyyden tilaan, vaikka samaan aikaan kun näitä
suurenmoisia saavutuksia mainostetaan, unohdetaan lähes täydellinen
yleissivistyksen ja historian tuntemuksen rapautuminen.
Jos tällä yksisilmäisellä ja historian ymmärrystä rappeuttavalla opiskelu-
ja koulutusmetodilla oltaisiin saatu aikaan edes jonkinlaista menestystä
maailman mitoissa tehtävän tutkimuksen alalla, niin tilanne olisi jotenkin
nieltävissä. Sen sijaan ollaan kasvatettu – vieläpä vanhempien sukupolvien
suosiollisella avustuksella – historiaa vaarallisen vähän tunteva
sukupolvi.
Tämän suoranaisen sivistyksen puutteen näkee, tuntee, kuulee ja aistii
kaikkein selkeimmin suhteessamme tärkeimpään naapuriimme, Venäjään. Miten
tähän on tultu? Ja ennen kaikkea: miten tästä mennään eteenpäin?
Vaikka ei ole tarpeen tässä yhteydessä kerrata historian tapahtumia, on
pakko muistuttaa Suomen ja venäjän suhteiden olleen voittopuolisesti
Suomea rikastuttavia. Autonomian aikana maamme vaurastui ja tapahtui
kansallinen herääminen. Toisen maailmansodan jälkeen Suomen ja silloisen
Neuvostoliiton välit olivat kyllä vaikeat, mutta lopulta viisaalla ja
käytännöllisellä politiikalla hoidettuina taas kerran meille edulliset.
Mutta kävikö tässä niin, että Neuvostoliiton romahtaminen vapautti
ilmoille myös kaikki ne katkeruuden voimat, jotka olivat salakaunaisesti
pitäneet nyrkkiään housun taskussa ja olleet ”rohkeasti” hiljaa. Ilmiö
muistuttaa sitä tilannetta, joka nähtiin toisen maailmansodan jälkeen
Ranskassa. Missään muussa maassa ei saksalaista miehittäjää autettu ja
mielistelty niin paljon kuin siellä, mutta sodan päätyttyä kaikki
kertoivat olleensa mukana vastarintaliikkeessä.
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen on ollut muodikasta kertoa, miten
kauheaa oli toimia naapurin voimien päivinä. Ja kun tällaiselle
asennoitumiselle ei ollut mitään pidäkkeitä, niin samalla unohdettiin se
historiallinen tosiasia, että Neuvostoliitto vaikutti maidemme välisiin
suhteisiin vain seitsemän vuosikymmenen ajan. Ja suurelta osin sinäkin
aikana oikeaa ja tuloksellista yhteistyötä tehtiin kaupan ja tavaravaihdon
alalla politiikan ollessa korulauseina maljapuheissa.
Mutta kun nyt nämä - Kekkosta siteeratakseni - ”saatanan tunarit”, ovat
levittäneet historiallisessa ymmärtämättömyydessään sellaista oppia, että
parhaat tuttavamme ovat kaukana lännessä, ovat Venäjä-suhteemme päässeet
kirjaimellisesti rappiolle. Jonkinlaisena pelastuksena voidaan löytää
niitä muutamia venäjän kieltä osaavia liikemaailman nuoria osaajia, jotka
ovat lukeneen historiansa ja opetelleet kieltä.
Venäläisten kanssa toimitaan kuten venäläisten kanssa pitää toimia. Ei
niin kuin suomalaisten, ruotsalaisten taikka saksalaisten. Venäläisten!
Tämä osattiin aikana, jolloin naapurisuhteissamme ymmärrettiin se, että
ystävyyttä pitää vaalia. Sen eteen on nähtävä vaivaa ja sitä on
syvennettävä. Se onnistuu toki tulkinkin avulla. Tällä hetkellä ilmeisesti
kaikkein korkeimmalla tasolla viranomaissuhteista toimivat
tulliviranomaisemme.
Erheellisesti kuitenkin ymmärrämme jonkin puutullikiistan heijastavan
suhteidemme huonoutta. Sen sijaan unohdamme, että itäinen tullirajamme
pitää suhteellisen hyvin ja saamme olla sen suhteen varsin turvattuja.
Mutta säilyvätkö nämä työllä ja vaivalla luodut suhteet aina? Niiden
eteen on tehtävä jatkuvaa työtä.
Olisiko viisautta, suorastaan kekkoslaista viisautta, hankkiutua
kiinteämpään yhteyteen venäläisten paikallishallintojen kanssa ja rakentaa
sellaisia suhteita, joilla voidaan siirtää osa jalostusta naapuriimme
samalla kun ruvetaan itse osaamisen ja teknologian viejäksi?
Saimaan kanavan uusi vuokrasopimus on sivuutettu mediassa melkoista
ymmärtämättömyyttä osoittaen. Media ei ole oivaltanut, että rakentavalla
yhteistyöllä meillä on käytettävissämme matka- ja kuljetusväylä
Lappeenrannasta Mustallemerelle. Tämä on oma silkkitiemme, jota on
viisasta alkaa hyödyntää. Mutta muistettiinko tällaista mahdollisuutta,
kun ihmeteltiin, että sopiminen on niin vaikeaa? Eipä taidettu ymmärtää,
että neuvostoaikojen virkamiehet ovat jo eläkkeellä ja suhteet on
rakennettava uudestaan. Sillä aukeavat kanavien sulutkin.
Venäjä on ollut ja on edelleen meille taloudellisessa suhteessa
mittaamattoman suuri voimavara ja kumppani. Parhaiten tätä kumppanuutta
ovat toteuttaneet Euroopan unionin maista Saksa, maa, jonka olisi voinut
kuvitella katkeroituneen yhteistyökyvyttömäksi toisen maailmansodan ja
Euroopan kahtiajaon seurauksena. Mutta ei. Saksa ja Venäjä rakentavat
tänään ainoina Euroopan maina kahdenvälistä energiainfrastruktuuria.
Meillä Suomessa sen sijaan on kovasti alkanut liikehdintää NATO:n
suuntaan. Sitä on markkinoitu milloin turvallisuuden ja milloin
läntisyyden takuuorganisaationa. Kukaan ei enää kysy sitä vanhaa
perustavaa laatua olevaa kysymystä: ”Mitä me siellä tekisimme ja mitä me
sieltä saisimme?”
Vaikka onkin varmaan aikalailla lähellä totuutta, että Venäjä ei meitä
NATO-jäsenyyden vuoksi alkaisi uhittelemaan, olisi kuitenkin
todennäköistä, että asiamme hankaloituisivat. Kaikissa intressien
välisissä ristiriidoissa olisimme naapuriimme nähden väärällä puolella. Se
heijastuisi ennen muuta kauppaan ja liikkumiseen. Niissä tapahtuva
takkuilu merkitsisi taloudellista tappiota merkittävimmän taloudellisen
ulottuvuutemme kanssa.
Saksan ja Venäjän välillä tämä asetelma ei toteudu, sillä maat eivät
olekaan rajanaapureita. Suomi on se EU-maa, jolla on pisin yhteinen raja
Venäjän kanssa. Entä jos Venäjä ykskantaan totaisi, että NATO-maana
saisimme itse vastata esimerkiksi siitä, että pakolaiset eivät valu
itärajamme yli? Yleensä tilanne paljastuisi vasta siinä vaiheessa, kun
hallitsematon pakolaispurkaus on jo maassa. Nyt se tulpataan Moskovaan.
Suomi on aina selvinnyt Venäjä-kysymyksistään olemalla päättäväisesti oman
ja itsenäisen linjansa takana. Venäjä kunnioittaa sitä, joka kunnioittaa
itseään. Venäjä luottaa siihen, joka luottaa itseensä. Venäjä toimii
parhaiten sen kanssa, joka vaivautuu Venäjään tutustumaan.
Suomi ja Venäjä ovat ystävinä onnistuneet rikastuttamaan toisiaan niin
henkisesti kuin taloudellisesti. Riidat ja erimielisyydet ovat pääasiassa
johtuneet kolmansista osapuolista. Niitä me emme ystävyyden väliin
tarvitse.
Hitunen urhokasta itseluottamusta ja uskoa omaan itseen me kyllä
tarvitsemme. Natoa me emme tarvitse.
Kirjoituksia